Syy tällaiseen äärimmäiseen urheiluun on se, että olen aikoinani kyykännyt todella paljon. Sen jälkeen olen kuitenkin ollut useamman vuoden sen kummemmin kyykkäämättä ja viime vuonna oli puolen vuoden jakso, että kyykky oli minulle fyysisesti mahdoton liike. Vammat, yksipuolisesti kuormittava työ, jonka liikekaavasto toistuu samanlaisena päivästä toiseen ja se että mukava elämä vie mennessään ja kulmasoffalla on kiva pötkötellä ovat johtaneet siihen, että entinen liikkuvuus on ollut enää mukava muisto parin viimeisen vuoden ajan.
Olen ajatellut, että olenhan minä vielä notkea, niin kuin olenkin. Luultavasti olen paremmassa kunnossa kuin ikäiseni mies keskimäärin, mutta siitä huolimatta, jos kehoa ei liikuta monipuolisesti, kohta ei enää pysty liikkumaan monipuolisesti. Kolme päivää liikkuvuusharjoittelua tehtyäni huomasin tekeväni kylmiltäni potkuja, joita en mukamas ole pystynyt hetkeen tekemään kunnolla. Tunsin oloni hiukan tyhmäksi. Hyvä puoli tässä on se, että pienen tunteen hölmöydestä voi hyvin antaa mennä menojaan, kun aavistus liikkumisen ilosta hiipii mieleen.
Olen aina rakastanut sitä tunnetta että pystyy liikkumaan vapautuneesti. Akrobatia, kiipeily, sukeltaminen ja vaikka leikkimielinen tappeleminen, sticky hands tyyppinen sparraaminen varsinkin, jossa kehoa käytetään spontaanisti, jossa jokainen liike virtaa toiseen liikkeeseen antaa erikoisen tunteen siitä että toimii syvässä harmoniassa sekä itsensä että ympäristönsä kanssa. Se tunne on viime aikoina ollut vain muisto, mutta jo nyt kun liikkuvuus on hiukkasen parantunut, haaveilen että voisin taas saada kokea sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti